2. Synnytys

SYNNYTYS

Rv 34+1 alkoikin sitten elämäni jännittävin viikko. Tuona aamuna mulla alkoi falskaamaan lapsivesiä, mitä en itse edes tajunnut loppujenlopuksi. Päivää kului ja edelleen tätä mystistä nestettä valahteli vähän väliä mun housuihin, eikä edelleenkään soitellut herätyskelloja. Sitten oltiin tekemässä lähtöä Ed Sheeranin konserttiin, mikä oli Malmin lentokentällä. Mulla alkoi supistamaan, luulin niitä tosin harjotussupistuksiksi, eikä edelleenkään soitellut hälytyskelloja vaikka ne kipeää tekikin. Olin aivan vakuuttunut siitä, että mulla menee raskaus niin yliajalle että heilahtaa. Oltiin 18 maissa konserttialueella, siellä syötiin ja mua supisti niin mahdottomasti että huh. James Bay aloitti ja kuunneltiin yksi puolikas biisi ja lähdettiin SPR:n telttaan pyytämään särkylääkettä. Eivät päästäneetkään mua enää katsomaan konserttia, vaan lähettivät mut rauhotustelttaan (tässä vaiheessa mulla pääs itku. Harmitti vietävästi, kun missaan konsertin ja mua pelotti ihan älyttömästi) ja siellä hetki seurattiin, että laantuuko supistukset kun tässä kohdassa niitä tuli jo 5-10min välein. 

Tässä kohdassa voinemme jokainen arvata, että laantuiko ne. No ei. Soitin Naistenklinikalle ja sieltä pyysivät näytille. Lähdettiin ajelemaan synnärille siis, supistuksia tuli 5-7min välein ja ne menivät kokoajan vain kipeämmiksi ja kipeämmiksi. Perille päästiin ja ilmottauduttiin. Pääsin kaikkia muita ennen jo kätilön vastaanotolle (oli vissiin aika kiire tapaus, heh). Siellä todettiin että lapsivettä multa on tiputellut pitkin päivää ja ne supistukset ovat tehneet jo työtä kohdunsuulla, että lapsi sieltä putkahtaisi pian jo ulos. Jäin antenataaliosastolle (synnyttämättömien naisten vuodeosasto) tarkkailuun. Mulle annettiin myös jo eka kortisonipiikki (kypsyttää vauvan keuhkoja) ja annettin ensimmäinen annos supistuksenestolääkkeitä (auttoi joo siihen, etten lähtenyt avautumaan, mutta supistuksiin ei kyllä auttanut yhtään). Kuulin, että joudun yksin jäämään osastolle ja taas oli itku erittäin vahvana läsnä. Mua pelotti, jännitti ja kaikki mahdolliset tunteet olivat pinnassa. Onneksi mieheni sai tulla jo aamulla klo 8 takaisin, että en kauaa joutunut yksin siellä olemaan. (osastolle pääsin siis 01 aikoihin). Lisää supistuksenestolääkkeitä, näitä annettiin siis 34+3 asti. Kivut olivat kovat, mutta ajattelin vain, että tähän mut ollaan luotu, mä kyllä kestän tän. 

Tunnit meni erittäin hitaasti. Muhun sattu ihan vietävästi, luulin ettei enempää vois enää sattua. 34+2 sain toisen annoksen kortisonia. Edelleen toivottiin, että vauva pysyisi mahassa edes vielä sen 24h että sekin annos kerkeisi vaikuttaa. Sitten koitti tämä päivä, kun supistuksenestolääkkeet vihdoin lopetettiin, vauva saisi tulla kun on siihen vaan valmis. Puhutttiin vähän myös, että jos vauva ei itse spontaanisti synny seuraavana päivänä, niin synnytys on käynnistettävä vesienmenon takia. 

Estolääkkeet lopetettiin, supistukset tulivat pikkuhiljaa kipeämmiksi kokoajan. 34+3-34+4 välinen yö oli aivan hirveä. Muhun sattui ihan vietävästi, klo 4 hälytin hoitajan paikalle, katsottiin tilanne alakerrassa ja olin vain 2cm auki, eikun vielä vain odottelua. Klo 6 aikoihin taas sama homma, nyt olin 4cm auki ja mut vihdoin ja viimein lähetettiin synnytyssaliin. Sain soittaa miehelle, että voi lähteä tulemaan. Sain ilokaasua, mikä auttoi ekat 5min, sitten siitä vaan tuli huono-olo ja supistuksiin se ei auttanut enää yhtään, ne oli niin järkyttävän kipeät. Sitten jo sainkin luojan kiitos epiduraalia, siinä vaan meni hetki taas, kun sitä valmisteltiin laitettavaksi. Kun se saatiin laitettua, kivut hävis kokonaan. Olin aivan taivaissa, sillä koko viikko oli ollut jo ihan helvetillisen pitkä kipujen takia. Tämä annos kesti mulla muistaakseni 2-3h, sit olin jo 10cm auki. Sain tosin uuden epiduraalin, sillä en tuntenut tarvetta ponnistaa ja ne supistukset oli aivan järjettömän kipeät. 

Lähdin kävelemään huonetta ympäri, että saataisiin edes jotain tapahtumaan. Hetken siellä tallustelin, hoitaja lähti hakemaan kätilöä, että saataisiin kalvot puhkaistettua (???????). Kätilö tuli, lapsi valahti aivan alas ja melkein kaikki lapsivedet läsähti siihen lattialle, kalvot puhkaistiin ja loput roiskahtivat sieltä ulos. Sitten tunsin vihdoin tarvetta ponnistaa. (Kellonaikoja en viitsi kertoa, sillä niistä en muista oikeasti mitään.) Ponnistusaika mulla kesti sen 1,5h ja se ei oikeasti ollut niin paha, mitä olin päässäni jo kerennyt kuvitella & mitä mua oltiin asiasta peloteltu.
Justiina syntyi siis viikoilla 34+4 klo 14.37 <3 Mitat hänellä oli 2485g & 45cm, päänympärys oli 31cm. Huomenna Justiina täyttää 3 kuukautta ja nämä kuukaudet ovat olleet elämäni parhaimmat <3

1: Raskausaika

Nyt koittaa hetki, jota ainakin todistettavasti yksi ihminen on odottanut. Eli se, että aloitan kirjoittelemaan blogiani (1568479. kertaa).
Eli ajattelin aloittaa blogini niinkin kivasta ja ihanasta aiheesta kun raskausaika. Yleensä raskausajasta ja etenkin synnytyksestä kerrotaan hirveitä kauhutarinoita ja mua omalla tavalla pelotti ne kummatkin, etenkin synnytys. (Synnytyksestä erillinen postaus)
Meillä plussattiin 25.12.2018, olin tuolloin raskausviikoilla about 4 tjsp, yritin laskea mut ei siitä oikein taas mitään tullut, kokoajan menin sekaisin. Jossain tuolla hujakoilla mentiin. Sit näiden uv pyhien jälkeen soittelin neuvolaan, siitä sitten vähän alkoi se, että aina oli jotain mitä odottaa. Ensimmäisestä neuvolakäynnistä en kyllä paljoa mitään muista. Paljon lippulappusia saatiin, täyteltiin paljon lippulappusia ja käytiin vähän läpi asioita mm. fiiliksistä ja mitä odottaa vanhemmuudelta, oltaiskohan saatu jo tällä käynnillä aika niskapoimu ultraan, vai tulikohan se sitten postissa tämän jälkeen. Apua, aika vissiin kultaa muistot.
Mulla alkoi rv 5 hujakoilla pahoinvointi. Oksentelin lähes joka aamu, mua kuvotti ihan kaikki. Töissä (olen citymarketin kassatäti) sinnittelin olemaan, olin mä pari päivää sairaslomalla "mahataudin" takia. En vaan pystynyt enää olla töissä. Tää tais ollakkin tässä alussa ainoa oire ja vaiva, jäätävän väsymyksen lisäksi.
Mehän ei käyty missään varhaisultrissa tai missään, meidän ensimmäinen ultra oli silloin rv 12. Olin vähän sitä mieltä, et ei siellä mahassa oikeasti mitään edes kasva ja tullaan erittäin pettyneinä kotiin. Se oli hirveän tuskaista ja jännittävää odotella siellä odotushuoneessa pääsyä sinne ultrahuoneeseen. Muistan, kuinka mun jalat vaan vispas ja kädet täris ihan tajuttoman paljon. Sit tuli meidän kutsu huoneeseen. Sit kun nähtiin se pienenpieni nyytti. Ai että, se oli jotain aivan parasta. Oli ihana kuulla, kuinka meidän pienellä oli mun masussa kaikki vallan erinomaisesti. Oli uskomatonta, että mun kohdussa oikeasti kasvoi pieni ihminen, joka tulee kutsumaan mua äidiksi ja miestäni isäksi. Tällä käynnillä taas varattiin rakenneultraan aika.

Mun oli pakko päästä heti kertomaan kaikille et meille tulee vauva. Meidän äiti oli myös innoissaan, että pääsee kertomaan kaikille, että hänestä tulee mummo.
Pahoinvointi mulla loppu rv 15, se oli luksusta se. Sitten mulla alkoi energinen vaihe, töiden jälkeen riitti energiaa siivoilemaan kotona ja tein todella paljon ylimääräisiä työvuoroja, eihän se raha ole ikinä pahitteeksi.
Rv 21 meillä oli rakenneultra. Se oli kanssa ihan yhtä jännittävää, kuultiin, onko meidän vauvalla edelleen kaikki hyvin ja onko hänen rakenteet ihan okei. Taas meidät kutsuttiin ultrahuoneeseen. Meidän vauva oli niin vaikeassa asennossa, ettei oikein heti saatu katsottua esim. sydäntä kunnolla, mutta pieni hetki kun siinä pyöriteltiin ja heräteltiin vauvaa niin kaikki tarpeellinen saatiin katsottua ja hänellä oli edelleen kaikki todellatodella hyvin. <3
Kysyttiin, saako mitään selvää onko siellä nyt tyttö vaiko poika. Vastaus oli, että "täällä ollaan oltu nyt todella jalat ristissä, ettei oikein mitenkään voi varmaksi sanoa. Sillä perusteella tyttö, ettei siellä nyt vaan ole vilahtanut mitään, mutta edelleen kyllä aika 50/50". Mulla oli itsellä niin vahva tyttöfiilis, että olin aika varma että meille tyttö tulee, vaikka sitä ei todellakaan varmaksi sanottu.

Joskus rv 25 (näillä viikoilla onneksi jäin kesälomalle ja siitä suoraan äitiyslomalle) paikkeilla mulla alkoi ihan järkyttävät selkäsäryt. Alaselkään sattu ihan älyttömästi, en pystynyt kunnolla seistä enkä istua. Makaaminen oli ainoa, missä oli ihan okei olla. Rv 32 hain fysioterapeutilta itselleni tukivyön, mikä auttoi erittäin hyvin niihin selkäkipuihin.
34+0 menin ensin Keravan terveyskeskukseen päivystykseen, kun mun vasen jalka oli huomattavasti enemmän turvonnut, mitä oikea. Siellä makasin ensin 4 tuntia, otettiin verikokeita, verenpaineita (jotka oli ihan vähän koholla), painoa ja sunmuita kokeita. Sitten mut lähetettiin Jorviin päivystykseen, siellä otettiin vähän lisää verikokeita ja kuvattiin mun koko vasen jalka, ettei siellä vaan ole mitään tukoksia. Ei löytynyt mitään, joten pääsin kotiin.

… Lisää seuraavassa postauksessa <3